Yliopistot rohkaisevat yhä laajemmin tutkijoitaan kasvattamaan työnsä ja työnantajansa näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. Somealustat ovatkin eittämättä tehokkaita viestintäkanavia, joilla jaetaan paljon tietoa ajankohtaisista tapahtumista, tuoreista julkaisuista sekä tutkimushankkeista ja -verkostoista.
Nämä palvelut meille tarjoavat valtaosin Yhdysvalloissa päämajaansa pitävät yritykset, joiden kaupallisena toimintaperiaatteena on käyttäjädatan keräämiseen, yhdistelyyn, analysointiin ja jälleenmyyntiin perustuva kohdennettu mainonta sekä oman tuottavuutensa optimointi.
Facebookin ja Googlen/Alphabetin kaltaisten datajättien toimintaa on tutkittu kriittisesti jo vuosia. Laajaa huomiota sai esimerkiksi sosiaalipsykologi Shoshana Zuboffin ”valvontakapitalismin” kritiikki. Zuboffin mukaan datajättien valta kerätä tietoa käyttäjistään ja soveltaa sitä haluamillaan tavoin sotii demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen periaatteita vastaan.
Toinen, julkisessa keskustelussa tätäkin näkyvämpi kritiikki koskee sosiaalisessa mediassa muodostuvia mielipidekuplia, kaikukammioita ja näkemysten polarisoitumista.
Nettikeskustelujen polarisoituminen edeltää toki sosiaalista mediaa. Havaittiinhan ääripäiden korostuminen ja näkemysten kärjistyminen verkkofoorumeilla viimeistään vuosituhannen taitteessa. Facebookin kaltaiset sosiaalisen median alustat kuitenkin ruokkivat tätä kärjistymistä suositellessaan algoritmien avulla käyttäjille sellaista sisältöä, josta heidän ennustetaan pitävän.
Kuten mediatutkija Wendy Hui Kyong Chun toteaa, sosiaalinen media rakentuu algoritmisesti homofilialle, samankaltaisuuden vetovoimalle. Kun samankaltaisten ihmisten oletetaan ystävystyvän, ystävien olevan samaa mieltä ja pitävän samanlaisista asioista, käyttäjät, jaetut sisällöt, mielipiteet ja kohdennetut mainokset eriytyvät.
Eriytymisen myötä näkemykset somekuplissa voivat kiihtyä vaarallisesti, kuten Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaaleja edeltänyt ja seurannut viestittely osoittaa. Vastakkainasettelua ruokkii myös Twitterin keskustelukulttuuri, jossa nasevat napautukset ja tölväykset keräävät huomiotaja kasvattavat seuraajamääriä.
Kriittisellä kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijalla on eettisiä ja poliittisia perusteita olla käyttämättä sosiaalista mediaa. Somesta kieltäytyminen ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa, tai edes mahdollista.
Toimin itse Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa (IDA) -tutkimuskonsortion vastuullisena johtajana. Konsortiota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto. Hankkeemme tutkii datavetoisen kulttuurin vaikutuksia sosiaalisiin suhteisiin sekä niihin liittyviä haavoittuvaisuuksia. Pyrimme edistämään demokraattisia datan hallinnan ja käytön tapoja.
Hanke kiertyy datakulttuurin kriittisen analyysin ympärille. Vaikuttavuudestamme ja menestyksestämme raportoimme muun muassa Twitterseuraajamääriemme kautta, kuten kaikissa STN-hankkeissa.
IDA julkaisi maaliskuussa 2021 tutkimusavustaja Suvi Vepsän laatiman raportin verkkohäirinnän riskien ennakoinnista ja hallinnasta sekä erikseen tutkijoille, toimittajille ja politiikassa toimiville koostetut ohjeet häirinnän tunnistamiseksi ja siihen reagoimiseksi.
Nykyistä tietotasoa luotaavat raportit osoittavat, etteivät nettihäirintää kohtaavat tutkijat välttämättä saa tarvitsemaansa tukea työnantajiltaan. Tutkijoiden somettamiseen liittyy monia hankalia harmaita alueita, joissa työ ja vapaa-aika, ammattiminä ja yksityishenkilö, voivat lomittua ongelmallisin tavoin.
Oman yliopistoni ohjeistuksen mukaan ”yliopisto kannustaa tutkijoita, opettajia ja muita työntekijöitä aktiivisuuteen sosiaalisessa mediassa. Sosiaalinen media tarjoaa jokaiselle yliopistolaiselle hyviä kanavia viestiä, vaikuttaa, osallistua ja verkostoitua. Somessa kaikki perustuu vuorovaikutukseen, joten ole valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan.” Uhkailua ja vihapuhetta koskevassa ohjeistuksessa neuvotaan muun muassa vastaamaan ”tylsäänkin kritiikkiin ystävällisesti”.
Mikään näistä neuvoista ei ole huono. Ne eivät kuitenkaan huomioi sitä, millaiseen vuorovaikutukseen vaikkapa oikeistopopulismia, seksuaalisia alakulttuureja tai sukupuolinormeja tutkiva somettaja imaistaan, ja miten tämä eroaa vaikkapa koneoppimismalleja tai nivelvammoja tutkivien kokemuksesta. Tai sitä, miten tutkijan ikä, sukupuoli, etnisyys, institutionaalinen asema tai yksityiselämän piiriin kuuluva poliittinen toiminta vaikuttavat heidän saamiensa somekommenttien laatuun tai määrään.
Me emme ole kaikki samalla lähtöviivalla, mitä tulee asiantuntemuksemme väheksyntään, kyseenalaistamiseen tai suoranaisiin henkilökohtaisiin hyökkäyksiin.
Tutkijoiden saama palaute ja kritiikki ei tietenkään ole uusi asia. Vuosien varrella olen itse vastaanottanut työosoitteisiini ”miehimysten pöydissä” istumisen ja sähkömagneettisen säteilyn vaaroista varoittaneita kirjeitä, ulkomuotoani ja loogisen ajattelun taitojani kritisoineita sähköposteja sekä treffikutsuja. Yksi on halunnut lähettää peniskuvia, toinen selittää sometalouden perusteita ja kolmas tivata, miksi IDA-hanketta on ylipäätään rahoitettu.
Nämä yhteydenotot ovat usein seuranneet mediaesiintymisiä, mutta eivät ole suinkaan rajoittuneet niihin. Alustana on usein sosiaalinen media suoraviesteineen. Arvelen, että jos tutkimusaiheeni, sukupuoleni ja tieteenalani olisivat toisia, olisi saamani palaute erilaista. Kokemukseni ei suinkaan ole poikkeuksellinen: moniin kollegoihini verrattuna saamani palautteen määrä on vaatimaton ja sen sävy kovin leuto.
En välttämättä vastaa somessa saamaani ”tylsäänkin kritiikkiin” ystävällisesti. En nimittäin useimmiten vastaa siihen yhtään mitenkään, vaan seuraan nettikulttuurin kultaista sääntöä ”älä ruoki trolleja”.
Se, että tutkijalla on Twitter-tili, ei tarkoita, että hänen täytyy suostua selittämään ammatillista olemassaoloaan tai tutkimuksensa tieteellisyyttä sitä penääville nettihuutelijoille – tapahtuu tämä sitten virka-ajan puitteissa tai lauantai-iltana. Tämän ei yksinkertaisesti voi nähdä kuuluvan tutkijan työnkuvaan tai kokonaistyöaikaan, eikä mikään taho voi siihen velvoittaa vapaa-aikana.
Tutkijoiden kokemaan enemmän tai vähemmän järjestelmälliseen häirintään on viime aikoina herätty. Akava Works -ajatuspajan keväällä tekemään kyselyyn vastanneista tutkijoista viidennes kertoi joutuneensa maalitetuksi.
Yhä kaivataan kuitenkin laajempaa keskustelua työnantajan roolista ja vastuusta. Työntekijöiden halutaan tutkimuksestaan somettaessaan noudattavan yliopiston arvoja. Esihenkilö- ja johtotehtävissä toimivat tutkijat eivät välttämättä edes onnistu somettamaan täysin yksityisesti, kun henkilö ja ammattinimike lomittuvat toisiinsa. Yliopistot haluavat ymmärrettävästi sitouttaa työntekijöitään asialliseen käytökseen, sillä nettiräyhääjä on vähintäänkin mainehaitta. Mutta kun nettiräyhääjät käyvät tutkijoiden kimppuun ilman, että tämä räyhäys täyttää rikoksen tunnusmerkkejä, kohteleeko yliopisto tutkijoitaan työntekijöinä vai itse omasta sometuksestaan vastaavina yksityishenkilöinä?
Somettaminen saattaa kuulua vaikkapa projektihenkilöstön työnkuvaan, jolloin sen oikea kanava on projektin sometili. Omalla nimellään somettavien yksittäisten tutkijoiden ja hankejohtajien kohdalla tilanne on hankalampi.
Yliopistot rohkaisevat tutkijoita aktiiviseen sosiaalisen median käyttöön, mutteivät välttämättä tarjoa riittävää tukea niin sanotun matalan taajuuden häirinnän ennakointiin ja sen kanssa kamppailemiseen. Kun yksittäistä tutkijaa, tämän hanketta tai julkaisua vähätellään joukolla, voisi taustalla oleva organisaatio – on se sitten työnantajataho tai tutkimuksen ulkopuolinen rahoittaja – vähintään tarjota tukeaan institutionaalisen sometilinsä kautta.
Tylsäksi palautteeksi kategorisoidut viestit voivat olla häirintää ja kummuta rakenteellisista vääristymistä. Ne asettavat yhdet tutkijat haavoittuvaisempaan asemaan kuin toiset. Vääristymien takia osa tutkijoista joutuu kohtaamaan säännöllisesti häiriköitä, jotka pyrkivät mitätöimään tutkimuskysymyksiä, -menetelmiä ja jopa kokonaisia tieteenaloja.
Tutkijalla on tietenkin vastuu omasta sometuksestaan. Mutta kenellä on vastuu tutkijan kohtaamasta häirinnästä, kun sometus nähdään osana työnkuvaa?
Teksti julkaistu aiemmin Acatiimi-lehdessä: https://www.acatiimi.fi/4_2021/17.php